torstai 2. huhtikuuta 2015

Rita Hayworth - Avain pakoon

Rita Hayworth - avain pakoon (1994) on Frank Darabontin ohjaama elokuva, joka kertoo elämästä vankilassa. Stephen Kingin novellin pohjalta tehty elokuva sai aikanaan arvostelijoilta positiivista palautetta, mutta katsojia se saavutti huonosti. Loistavan juonen ja tunnelman omaava Avain pakoon onkin noussut vasta myöhemmin suuren kansan tietoisuuteen.

Syyttömyyttään vakuutteleva pankkiiri Andy Dufrense (Tim Robbins) tuomitaan vaimonsa ja hänen rakastajansa murhista kahteen elinkautiseen Shawshankin vankilaan. Vieraassa vankilamaailmassa Dufrense oppii tuntemaan, jopa kantapään kautta, muurien sisällä elävän raa´an yhteisön. Vankilatovereilla, vartioilla eikä niinkään vankilanjohtajalla ole pelkästään puhtaita jauhoja pussissaan. Dufrense onnistuu kuitenkin ystävystymään Ellis Reddingin (Morgan Freeman) ja muutaman muun vangin kanssa. Reddingistä, joka pystyy hankkimaan muurien sisälle lähes mitä tahansa tavaraa, tulee Dufrensen luotettavin ystävä moneksi vuosikymmeneksi vankilan raskaassa ympäristössä. Vaikka eräs pankkiirin ystävistä tekeekin itsemurhan vapautumisensa jälkeen ja Redding on lähellä murtumista, ei Dufrense luovu missään vaiheessa suurimmasta unelmastaan: vapaudesta.

En tiennyt elokuvasta ennaltaan juuri mitään, mutta katsottuani sen mietin, miksen ollut nähnyt sitä aiemmin. Avain pakoon toimii oikeastaan jokaisella osa-alueella. Elokuva kuvaa upeasti vankilaelämästä näyttäen sen niin hyviä kuin huonojakin puolia. Hahmot ovat linkittyneet sulavasti tarinankerrontaan, eikä elokuvaa katsoessaan voi olla tuntematta myötätuntoa henkilöiden heikoilla hetkillä. Roolihahmojen näyttelijätkin tekevät hyvää työtä. Varsinkin päähenkilöiden Dufrensen ja Reddingin esittäjät Robbins ja Freeman loistavat, ja he ovatkin saaneet tunnustusta suorituksistaan.


Elokuvan koskettava juoni, joka pohjautuu hienosti sen teemoihin ystävyyteen ja periksiantamattomuuteen, on kuitenkin omaa luokkaansa. Tarina rakentuu koko elokuvan ajan samalla pohjaten elokuvan koskettavaa loppua. Lopussa kaikki palaset loksahtavat kohdalleen ja siinä paljastetaan pienoisia yllätyksiä. Avain pakoon noudattaa monelle elokuvalle tyypiillistä ”vaikeuksien kautta voittoon”-kaavaa, jossa kaikki päättyy lopulta hyvin. Kyseinen elokuva toteuttaa sen kuitenkin todella loistavasti ja tavalla, jota on itse asiassa vaikea selittää. Kaiken tämän lisäksi elokuvan työryhmä on tehnyt hyvää työtä kuvauksen ja musiikin parissa, jotka sopivat loistavasti sen tunnelmaan, eikä kertojaäänessäkään ole mitään valittamista. Avain pakoon oli todella positiivinen yllätys ja suosittelenkin sen katsomista kaikille.

keskiviikko 18. maaliskuuta 2015

Revontulet

Kuva: Mikko Syrjäsuo



Revontulet ovat erityisesti pimeällä taivaalla näkyviä valoilmiöitä, jotka ovat kiinnostaneet ihmisiä jo hyvin kauan. Vanhan uskomuksen mukaan revontulet syntyivät ketun huiskiessa lumikinoksia hännällään. Nykyään tiede selittää revontulien synnyn toisin, mutta vanhasta uskomuksesta on jäänyt elämään nimi "revontulet".

Esiintyvyys

Revontulia näkyy sitä todennäköisemmin mitä kauemmas päiväntasaajalta mennään, koska maapallon magneettiset navat ohjaavat varautuneet hiukkaset kohti napoja. Suomessa revontulia voi todennäköisemmin havaita Pohjois-Lapissa Kilpisjärven alueella, jossa esiintymistodennäköisyys on noin 75%, eli kolmena yönä neljästä. Täydellinen sadan prosentin esiintyvyys saavutetaan Jäämeren rannikolla Pohjois-Norjassa.
Tästä pohjoisempana revontulia ei enää esiinny niin useasti.


Kaavio ilmatieteen laitoksen sivulta
Revontulien esiintymiseen vaikuttaa paikan lisäksi vuoden- ja vuorokaudenaika, vallitseva säätila ja auringon aktiivisuus. Vaikka revontulet ovat ympärivuotinen ilmiö, on niiden havainnoimiseen paras vuodenaika tavella, kun auringon valoa on mahdollisimman vähän. Auringosta tuleva valo nimittäin estää revontulien erottamisen taivaalta. Kello 23.30, jolloin on magneetinen keskiyö, revontulet ovat voimakkaimmillaan. Esiintymistodennäköisyys pienenee pidemmälle yöhön ja loppuu kokonaan, kun auringon valo tulee näkyviin.

Revontulien aiheuttavien hiukkasten määrä, ja samalla revontulien esiintyvyys, vaihtelee 11 vuoden jaksoissa yhdessä auringonpilkkujen kanssa. Pääsääntöisesti auringonpilkkumaksimien aikaan myös revontulien esiintyvyys on huipussaan, mutta myös silloin kun pilkkujen määrä kasvaa tai vähenee voimakkaasti. Vastaavasti vähiten revontulia esiintyy auringonpilkkujen maksimi- ja minimivuosien jälkeen.


Synty

Revontulet saavat alkunsa auringosta, josta lähtee hiukkasia avaruuteen aurinkotuulena. Tärkeimmät aurinkotuulet hiukkaset revontulien kannalta ovat varatut elektronit. Hiukkaset tulevat jopa nopeudella 1000 km/s kohti maan magneettikenttää ja ilmakehää. Magneettikenttä ohjaa aurinkotuulta maan ohi, mutta jotkin hiukkaset päätyvät magneetikentän mukana kohti napa-alueita ja törmäävät siellä ilmakehään. Varatut elektronit törmäävät ilmakehän happiatomeihin ja typpimolekyyleihin, jotka virittyvät hetkeksi korkeampaan energiatilaan. Varauksen purkautuessa takaisin ominaiselle tasolleen viritysenergia vapautuu fotonina eli valona. Vaikka itse revontulet tapahtuvat noin 100 kilometrin korkeudella maan pinnasta, saavat ne alkunsa paljon kauempana auringossa, noin 149 miljoonan kilometrin päässä maasta.

Ulkonäkö

Revontulien valon väri riippuu virittyneen hiukkasen laadusta ja sen törmäyksessä saamastaan energiasta. Revontulien vihreä ja punainen väri syntyvät aurinkotuulen hiukkasten törmätessä happiatomeihin, kun taas sininen valo syntyy törmäyksessä typpimolekyyleihin. Eri värit johtuvat varauksen purkautumisen energiamäärästä, eli siitä minkä sävyisen valokvantin verran se luovuttaa energiaa.

Yleisimmin revontulet ovat keltavihreitä, mutta myös sinertävät ja punertavat sävyt ovat kohtullisen yleisiä. Erittäin harvoin revontulet voivat muuttua kokonaan syvän punaiseksi. Suomessa revontulet jäävät yleensä himmeäksi rauhalliseksi kaareksi, joka saattaa pysyä hyvinkin paikoillaa. Näitä revontulia ei edes välttämättä pysty havaitsemaan taivaalta, ellei ennaltaan tiedä niiden olemassa olosta. Silloin tällöin revontulet näkyvät koko taivaan täyttämänä vaikuttavana näytelmänä. Tällöin taivaalla näkyy liikkuvia, tanssivia ja vilkkuvia revontulia erilaisissa muodoissa, väreissa ja sävyissä.


Kuva: Jan Curtis

Lähteet:

keskiviikko 11. maaliskuuta 2015

Heikki katseli ylhäältä lentokoneesta allaan näkyviä Kanariansaaria. Hän oli työskennellyt jo 20 vuotta Helsingissä mainostoimiston johtajana, mutta nyt oli aika lähteä pidemmälle lomalle. Itse asiassa keski-ikäinen, elämäänsä hieman kyllästynyt mies ei ollut edes ajatellut milloin hän palaisi takaisin Suomeen. Heikillä ei ollut kotimaassaan oikeastaan mitään, ellei vaativaa työtä lasketa. Perhettä hän ei ollut onnistunut perustamaan työkiireiden lomassa, ja vanhemmatkin olivat jo kuolleet. Muutaman hyvän ystävän kanssa Heikki kävi viikonloppuisin lähibaarissa katsomassa jalkapalloa, mutta edessä oleva tehtävä sallisi uhrauksen, ettei hän enää ehkä näkisi ystäviään.

Heikki havahtui ajatuksistaan lentokoneen kuulutukseen ja huomasi, että turvavyön merkkivalo oli sytytetty. Laskeutuminen kohti Gran Canarian päälentokenttää alkoi. Heikki oli ollut monesti ennenkin lentokoneessa työnsä puolesta, joten lentämisessä ja laskeutumisessa ei ollut hänelle mitään uutta. Lentokone laskeutui pehmeästi, ehkä hieman pomppoillen, kiitoradalle, aivan kuten Heikki oli olettanutkin. Kiiruhtaessaan ulos lentokoneesta hän huomasi eteensä aukeavan kukkalaakson ja oli erittäin mielissään, ettei hänen tarvinnut olla märässä ja pimeässä syyskuisessa Helsingissä.

Las Palmas oli vielä syyskuussakin turistien ja kiireen täyttämä kaupunki, jonka helteinen ilma piti ihmiset ulkona pitkälle yöhön. Heikki saapui hotellilleen, joka sijaitsi aivan kaupungin keskustassa ja mikä tärkeintä pormestari Cardonan talon vieressä. Hän tapasi hotellin aulassa naisen, joka oli hänelle entuudestaan tuttu. Martha oli aina ollut vaitonainen menneisyydestään, eikä Heikki oikeastaan tiennyt hänestä juuri mitään. Ainoastaan sen, että Martha on syntynyt Espanjassa, mutta hänen isänsä, jota Martha ei ollut koskaan nähnyt, on suomalainen. Martha oli ottanut heikkiin yhteyttä ja pyytänyt häntä tulemaan Kanariansaarille. Heikkille oli kerrottu ainoastaan, että heidän oli tarkoitus Kidnapata pormestari Cardonan poika lunnaiden toivossa.

Heikki käveli Marthan perässä huoneeseensa, jossa odotti tarvikkeet huomista kidnappausta varten. Erikoislaatuiset aseet, joita Heikki ei ollut ennen edes nähnyt, saivat hänen ihokarvansa nousemaan pystyyn. Heikki ei todellakaan viihtynyt tuliaseuden lähellä, mutta huominen riski oli otettava, jotta hän pääsisi rahojen turvin Indonesian aurinkorannoille. Oli jo myöhäinen ilta, kun suunnitelma oli käyty läpi ja kaikki asiat oli huolella varmistettu huomista varten.

Heikki heräsi hikisenä ärsyttävään herätyskellon pirinään. Hän oli nähnyt erikoisia unia, ehkä oudoimpina todella pienikokoiset möröt, jotka yrittivät heittää häntä tikoilla. Martha tuli huoneeseen ja muistutti Heikkiä, että Cardona lähtisi turvamiehineen talosta jo puolen tunnin päästä. Silloin olisi aika iskeä, koska talossa oli mahdollisimman vähän vastarintaa estämässä pojan kidnappauksen.

Heikin vatsassa kiersi nopeasti ahmittu aamupala, kun hän katseli Cardonan tontin muuria. Ylityksen jälkeen vastassa olisi oikeastaan vain yksi turvamies ja muutama valvontakamera, mutta sekin oli turhan suuri riski kiinnijäämiseen. Martha oli ehdottanut, että he menisivät suoraan kolmannen kerroksen ikkunasta sisään päästäkseen pojan luokse nopeasti ja huomaamatta.

tiistai 3. maaliskuuta 2015

Hobitti- Viiden armeijan taistelu

Viiden armeijan taistelu päättä Hobitti-trilogian ja samalla myös ohjaaja Peter Jacksonin työt J.R.R Tolkien romaanien filmatisoinnissa. Jackson ohjasi aiemmin elokuvasarjan Taru sormusten herrasta, joka oli menestys. Sarja voitti useita Oscar-palkintoja, sekä toi mainetta ja rahaa tekijöilleen. Taru sormusten herrasta-elokuvat ovat lähes kaikin tavoin loistavia, mutta Hobitti-trilogia ei yllä edes samaan sarjaan. Suurimmat tasoerot löytyvät elokuvien juonista ja tapahtumista. Näissä osa-alueissa myös Viiden armeijan taistelu jää auttamatta jälkeen Sormusten herra-elokuvista.

Elokuvan alussa herätetty lohikäärme Smaug polttaa järvikaupungin, mutta saa surmansa jousimies Bardin nuolesta. Smaug on ollut sarjan aikaisempien elokuvien päävihollisia, joten on outoa, että hänet tapetaan aivan elokuvan alussa. Thorin Tammikilven johtama 12 kääpiön ja hobitti Bilbo Reppulin joukkio on löytänyt tiensä hylättyyn kääpiölinnakkeeseen, joka on täynnä kultaa ja arvoesineitä, joita Smaug ennen vartioi. Järvikaupungin eloonjääneet ja haltijat tulevat hakemaan osuutta aarteesta, mutta kullanhimoinen Thorin ei suostu luopumaan pienestäkään osasta. Joukkiot valmistuvat kamppailemaan linnakkeen hallinnasta, kunnes mukaan tulee suuri armeija örkkejä, jolloin varsinaiset taistelut alkavat.

Elokuvan loppu on lähinnä mäiskettä, varsinkin päähahmojen välisiä kaksintappeluja, mutta itse suurien armeijoiden väliset taistelut jäävät harmittavan pieneen ja merkityksettömään rooliin. Elokuvan juonen ollessa näinkin laimea itse elokuvatrilogian päähahmo hobitti Bilbo Reppuli, jota näyttelee erinomaisesti Martin Freeman, jää myös hyvin pieneen osaan. Tässä kohtaa alkaa miettimään, että onko elokuvan ajatus ja juonimuutokset lähteneet hieman käsistä. Taru sormusten herra-elokuvissa taisteluissa käytettiin oikeita näyttelijöitä, mutta Hobitissa roolin ottavat tietokoneella tehdyt erikoistehoisteiden täyttämät kohtaukset, joiden oli luultavasti tarkoitus luoda mahtipontisuutta. Nämä liioitellut kohtaukset saavat itse asiassa Viiden armeijan taistelun näyttämään todella epäluonnolliselta ja "tahmealta".

Hobitti-trilogia onkin tehty palvelemaan ohjaaja Jacksonin faneja, eikä niinkään Tolkienin kirjojen ihailijoita. Jacksonin mahtipontisesta Hobitti-elokuvasta voi joko pitää tai ei, mutta ei se todellakaan ole samaa tasoa kuin Taru sormusten herrasta-elokuvat. Tämän takia Viiden armeijan taistelu oli itselleni pettymys, vaikka ihan menevää iltaviihdettä se olikin. On hyvä myöntää, että elokuva kärsii arvosteluissaan Jacksonin aikaisemmista loistavista Tolkien-elokuvista.

tiistai 17. helmikuuta 2015

13. Urheilu menee kovaa vauhtia maksukanaville

Petteri Järvinen kertoo verkkokolumnissaan "Penkkiurheilija, sinua rahastetaan" (8.3.2011, petterijarvinen.puheenvuoro.uusisuomi.fi) kuinka urheiluohjelmat siirtyvät entistä enemmän maksullisille kanaville. Järvinen huomauttaa televisiomaksujen noususta ja siitä, että rahat menevät vielä ulkomaalaisten omistajien taskuihin. Hän ei ole ollenkaan yllättynyt muutoksesta ja odottaa sen jatkuvan.

Olen Järvisen kanssa samaa mieltä, että meneillään oleva kehitys on ollut täysin odotettua ja luonnollista, mutta mielestäni harmillista. Perinteisten suomalaisten menestyslajien kuten maastohiihdon ja mäkihypyn olisin toivonut jäävän YLE:lle, mutta toisin kävi. Suomalaiset ovat tunnetusti olleet, varsinkin näitä lajeja seuratessaan, urheiluhulluja, ja vielä paremmin sanottuna menestyshulluja, joten tapahtumat olisivat saaneet näkyä kaikelle kansalle. Monet vanhukset, jotka seuraavat näitä perinteikkäitä urheilulajeja, eivät halua käyttää eläkkeestään enempää rahaa maksullisiin kanaviin TV-maksujen muutenkin noustessa.

Yleisradion tulisi mielestäni säilyttää tällaisten perinteisten lajien lisäksi urheilutapahtumat, joissa urheilijat kilpailevat edustaen kotimaataan varsinkin jos suomalaisia on lajissa mukana, kuten juuri esimerkiksi maastohiihto. Tällaisiä tapahtumia ovat Olympialaiset, jääkiekon maailmanmestaruuskisat ja jalkapallon arvokisat, vaikka Suomi ei ole jalkapallossa ollutkaan mukana. Nämä suuret urheilutapahtumat kuuluvat koko kansalle, koska monet meistä kokevat ylpeyttä nähdessään urheilijoita edustamassa Suomea. Suomalaisten isänmaallisuuden tunne olisi varmasti kokenut kolauksen, jos Sami Jauhojärven ja Iivo Niskasen kultamitalihiihto Sotshin talviolympialaisissa olisi näkynyt vain maksukanavilla.

Järvisen kolumnista on nyt mennyt muutama vuosi, ja hänen kirjoituksessaan on muutamia vanhentuneita tietoja. Jääkiekon MM-kisat ovat jälleen palaamassa takaisin YLEn tarjontaan, mikä on hyvä asia. YLEn urheilutarjonta etenkin viikonloppuisin on monipuolista ja runsasta. Kanavilla näytetään urheiluviikonloppu-nimisessä ohjelmassa lajeja, jotka eivät muuten saa niin paljon näkyvyyttä, kuten salibandyä, lentopalloa ja jääpalloa.

Niin kuin Järvinen kolumnissaan kertoo, urheilu on loistava rahasampo maksullisille TV-kanaville. Urheilu tapahtuu hetkessä, tilanteet tulevat vain kerran, ja jos et näe tapahtumia suorana, olet jo myöhässä. Näillä valttikorteilla TV-oikeuksista maksetaan tähtitieteellisiä summia, esimerkiksi Englannin jalkapalloliigan oikeudet myytiin noin 6,9 miljardilla eurolla. Kun elämme maailmassa, jossa raha ratkaisee, on täysin ymmärrettävää, että suurimmat ja halutuimmat urheilutapahtumat siirtyvät maksullisille televisiokanaville. Tämä on toisaalta hyvä asia, sillä se antaa tilaa YLE:lle näyttää jo mainitsemiani pienempiä lajeja, ja paljon urheilua seuraavat luultavasti pystyvät hankkimaan maksullisia kanavia, joista he pystyvät katsomaan heitä kiinnostavia urheilulajeja.


maanantai 16. helmikuuta 2015

Wanhat tanssit

Vuoden 2015 vanhojen tanssit on nyt tanssittu ja opiskelijat ovat takaisin koulun penkeillä. Ennen tansseja mediassa nousi esiin arvostelua kuinka asusteet, kampaajat ja muut juhlapäivään liittyvät varusteet maksavat todella paljon, eikä opiskelijoilla olisi varaa tansseihin. Jopa puhetta koko tapahtuman poistamisesta esiintyi. Mielestäni tälläinen keskustelu on hieman surullista, koska vanhojen tanssit ovat yksi hienoista ja arvokkaista lukioon liittyvistä perinteistä.

Aivan ensimmäisenä haluan sanoa, ettei kukaan pakota ketään osallistumaan tansseihin vaan se on täysin vapaaehtoista. Ihan kuten saat itse päättää millaisen rahamäärän koet tarpeelliseksi käytää juhlapäivään. Kenenkään ei tarvitse ostaa kallista täysin uutta mekkoa tai frakkia, vaan todella hyväkuntoisiakin asuja voi esimerkiksi vuokrata, ostaa käytettynä tai lainata joltakin. Itselleni koko juhlatilaisuus maksoi noin kaksikymmentä euroa ostettuani kengännauhat ja juhlahanskat, eli todella pienellä rahamäärällä voi selvitä.

Vanhojen tanssit ovat hienon perinteen lisäksi myös todella mukava ja iloinen tapahtuma. Niin itse tanssijoilla kuin katsojilla, ainakin ikoisten ilmeiden ja kuuluneen naurun perusteella, on todella hauskaa. Vanhemmat ja sukulaiset seuraavat tarkasti omia jälkeläisiään lavalla ja ovat varmasti ylpeitä heistä. En ymmärrä, miksi tälläinen hieno perinne tulisi poistaa lukiosta, koska ainakin minun, niin kuin varmasti monen muunkin, päivään liittyvät muistot kestävät koko elämän.